Käsityöaineiden opetus suurennuslasin alla

Käsityöaineiden murros – mitä on tapahtunut?

Kun tekninen työ ja tekstiilityö yhdistettiin kymmenisen vuotta sitten yhdeksi käsityöaineeksi, tavoitteena oli hyvä: purkaa sukupuolirooleja, avata ovia uusille taidoille ja tuoda tasa-arvoa tekemiseen. Tytöt saisivat kokeilla porakonetta, pojat saisivat tarttua neulepuikkoihin tai virkkuukoukkuun, ja molemmat oppisivat näkemään, että käsityö on monimuotoista.

Peruskoulun käsityö on siis nykyään monimateriaalinen oppiaine, jonka sisältöön ja toteutukseen kuuluvat sekä teknisen työn että tekstiilityön työtavat. Tämä vaikuttaa kuitenkin olevan varsin ohut pintaraapaisu molemmista aiemmista aineista. Ylen viimeisimpien uutisten mukaan opettajat kokevat, että opetus ei ehdi nyt syventyä kumpaankaan osa-alueeseen kunnolla. Moni opettaja kokee, että kumpikin aine on menettänyt vähän sieluaan. Aikaa on liian vähän, sisältö on laaja, ja syventyminen jää usein pintaan.

Yhdistämisen jälkeen oppilaiden taitotaso on laskenut merkittävästi. Yhdeksäsluokkalaiset tekevät nyt töitä, jotka aiemmin nähtiin alakouluissa. Useampi opettaja nostaa esiin ongelman: oppilaat eivät enää hallitse edes tavallisia työvälineitä.

Samalla resurssit ovat supistuneet: valinnaisten käsityötuntien määrä on vähentynyt yli 30 prosenttia vuoden 2017–2018 välillä, ja pakollisten tuntien osuuskin on kutistunut. Opetushallituksen mukaan kyse on käsityön näkemisestä kokonaisuutena, jossa eri materiaalit ja työtavat limittyvät. Silti opettajien arjessa näkyy ristiriita: resurssit eivät riitä kattavaan osaamisen kehittämiseen. Lisäksi se, että valintaa ei ole mahdollista tehdä pelkästään tekstiilityöhön tai tekniseen työhön, työntää oppilaita pois koko käsityöaineiden valinnasta.

Miksi käsityöaineet ovat tärkeitä?

Käsitöitä tehdessä opimme tuntemaan materiaaleja, ratkaisemaan ongelmia ja tutustumme erilaisiin käsityötaitoihin. Kun oppilas mittaa, leikkaa, neuloo tai virkkaa, yhdistää materiaaleja, työstää puuta tai kiinnittää pultteja, hän harjoittaa sekä luovia että teknisiä taitoja.

Ovatko aidot villasukat katoavaa kansanperinnettä, jos emme anna oppilaille lankaa ja puikkoja? Saammeko lämpimät villapuserot tulevaisuudessa ainoastaan Aasian halpatuotannosta lapsityövoiman kustannuksella? Tai jos emme anna mahdollisuutta testata teknisiä taitoja käsin, menetämme monia potentiaalisia insinöörejä, suunnittelijoita ja tekniikan osaajia.

Käsityön kautta opimme arvostamaan materiaaleja, kierrätystä, kestävää kehitystä ja käden jäljen merkitystä. Nämä ovat taitoja, jotka olisivat yhä tärkeämpiä ympäristötietoisuuden ja kuluttamisen kulttuurin kannalta. Kädentaitojen opettelussa nuoret oppivat myös sietämään epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja virheitä.

Käsityön opetuksen haasteita

Opettajien mukaan yksi haaste on se, että tunteja on liian vähän. Kun yhdistetään kaksi erilaista osa-aluetta, aika ei riitä kumpaankaan kunnolla. Oppilaat saattavat kokea, että tehdään vähän kaikkea, mutta ei syvällisesti mitään.

Opettajat kertovat myös, että monet oppilaat eivät hallitse perustyökaluja tai –menetelmiä. Tämä heijastaa sitä, että käsityötä ei enää nähdä itsestään selvänä taitona.

Toisaalta oppilaat, joilla ei ole aiempaa kokemusta käsitöistä, saattavat jäädä hitaasti syrjään, kun opetus ei etene heidän potentiaalinsa mukaan. Heille, jotka ovat käsitöihin suuntautuneita, yhdistelmä tuo turhautumista, kun itseä kiinnostavat työt eivät pääse kehittymään. Vähemmän tunteja tarkoittaa myös vähemmän tilaa kokeiluun, erityisprojekteihin tai syventävään ohjaukseen.

Mitä koulumaailma voisi tehdä kädentaitojen puolesta?

Minun mielestäni niille oppilaille, joilla on kiinnostusta tekstiilityöhön tai tekniseen työhön, tulisi tarjota mahdollisuuksia erillisiin syventäviin kursseihin, kuten esimerkiksi tekstiilisuunnittelu, neulonta, puutyöt, elektroniikka. Koulut voisivat myös tehdä projekteja paikallisten verstaiden, oppilaitosten tai yrittäjien kanssa. Tämä avaisi oppilaille näkymiä siitä, miten käsityöt ja tekniikka näkyvät työelämässä.

Vaikka ollaan yhdistetyssä aineessa, saisi oppilailla olla mahdollisuus omille valinnoille: haluaako syventyä tekniikkaan vai tekstiileihin, ja rakentaa opinnot sen pohjalta. Opinnoissa tulisi painottaa konkreettista tekemistä ja kokeilua.

Taitajia tulevaisuuteen

Käsityöt eivät ole vain tekninen taito. Neulominen, virkkaaminen ja ompelu opettavat keskittymistä ja virheiden sietokykyä. Käsityöt ovat myös herkkyyttä ja mielen rauhoittamista.

Tekstiilityössä on paljon matematiikkaa ja teknologiaa, vaikkei sitä aina huomata. Mittasuhteiden hahmottaminen, kaavojen sovittaminen, silmukkamäärien laskeminen ja materiaalien tuntemus kehittävät samaa loogista ajattelua, jota insinöörit käyttävät työssään.

Ja toisaalta tekninen työ ei ole vain kovaa ja kulmikasta. Puu, metalli ja elektroniikka tarjoavat oman estetiikkansa: rytmiä, oivallusta ja rakentamisen iloa. Kun laskelmat pitävät ja uurreliitos loksahtaa sujuvasti paikoilleen, syntyy se sama pieni riemu kuin viimeisen silmukan kiristämisestä.

Käsityöaineet ovat mahdollisuus kokeilla materiaaleja, hallita työvälineitä ja myös tunnustella rajapintaa teknologian ja käsityön välillä. Kun otamme vakavasti sen, että käsityössä yhdistyvät moniulotteinen taito, vuosisatojenkin kulttuuri ja nykyaikainen teknologinen ymmärrys, on opetuksella syvempi merkitys.

Vaikka käsityöaineiden yhdistämisellä on ollut hyviä tavoitteita, tosielämässä se on johtanut heikentyneeseen taitotasoon ja vajaisiin oppimiskokemuksiin. Jos haluamme, että peruskoulusta lähtee käsissään osaava, ongelmia ratkomaan kykenevä oppilas, meidän pitää lisätä aikaa, arvostusta ja syvyyttä käsityön opetukseen.

Toivon, että tämä kirjoitus herättää miettimään käsityöaineiden tulevaisuutta. Jos ajatuksesi heräsivät, keskustellaan lisää!